— Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi, muisteli Niilo.
— Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän. Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä — niin Juho ilkkuen huusi kuuntelevalle Ahmalle — nähdä saat, mutta etäältä, siivosti, oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä…
Ahma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti tuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti kahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se oli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja käsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.
— Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi
Ahmaa asettelemaan.
Mutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin nurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut kukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita varottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä poikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.
Hämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi Ahma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden. Hannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa hän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä kohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.
Mutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti oli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla, vastakkain vainajina…
Ei ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi silmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa paikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.
Mutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen, kuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.
Itkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat varomattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä auttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja apein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän se vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.