* * * * *
Niin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä hiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen nojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut surullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän kysäisi:
— Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?
Hannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:
— Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin hänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta pulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen korahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:
— Sano Annille … Tapani kostakoon…
Nyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan esiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän heittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko ruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen lastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:
— Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin kaikki…
Mutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän jo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.
— Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää, niin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä…