Hartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja yhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana hiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa kauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää sotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut taistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut retkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja vakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään…
Hetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan kuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea lahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja laski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas heti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean sotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat kankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja hymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun kuumuudessa lausumat sanat:
— Itsestäni on tämä ottavampi.