Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän sitten:
— Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään… Olihan se julma, kun tappoi isä vainajan ja poltti talon … mutta en tiedä miksi, minusta ei hän tuntunut julmalta.
— Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun lähti kantamaan ulos.
— Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa sitoi päähäni. "Älä itke, tyttöni", sanoi hän, "älä itke, ei sinua sutten syötäväksi viedä." Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin…
— Mitä hän sinulle kertoi?
— En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän, ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia… Ja sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä, sitä kuuntelin.
— Etkö sinä koettanut karata?
— Hänen käsistään — en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi istua Ahman vierellä…
— Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?
— Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en ajatellut mitään…