Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja tuli oikein asiata tehden torumaan:
— Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut? Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin…
Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin, mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet taas.
— Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei tytöt mukaansa keittohommiin. —
Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan, koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.
Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut arvelivat.
Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:
"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä, niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin, polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas — olkaa siitä varmat — tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään, kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta, jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte onnellisina rauhan työssä.
"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne…"
Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja huudahduksia: "kotiin jäädään", "me ei lähdetä". Iiläisiltä tuntui suu tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.