— Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. —
Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!
— No enhän minä vielä mitään varmaa… Eikähän se siihen kuulu.
— Siihen se kuuluu.
Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta, mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.
— En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä, mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.
— Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. — Täällä ei ole meitä monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.
Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa, Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua. Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että hän vastusti retkelle lähtöä — muuta neuvoa hän ei keksinyt.
Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen poikansa Sven.
Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli. Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään. Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin silloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä saattaisi olla.
— Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.