Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja käskemään vieraita aterialle. —
Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti retkeä.
— Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.
— Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.
— Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.
— Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu veljesikään uskaltavan lähteä.
Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä, heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: — Eikö Hannu aio lähteä mukaan?
— Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti hymähtäen.
— En tiedä … ihmettelin vain…
— Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille, niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä? Hannunko vai Ahman?