Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi äänettömäksi.
Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin tiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen keskustelun loppua.
— Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle astuen.
— Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.
— Oletko niin sanonut, Helinä?
— En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.
— Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako luulet pelkääväni?
— Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.
— Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä kukistan hänet.
— Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.