— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk'et tiedä, minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.
— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on uudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.
— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei olekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö tulee toimeen?
Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein ihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.
— Kohtapa se nähdään.
— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin näkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.
Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään nuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta, vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa, jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita talonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen arvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa Helinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneet kotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja uudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa häärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin itsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä talviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli kuljettu paras puoli taivalta.
Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet pitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat toisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas. Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä. Hämäränä juovana häämötti jo etäältä Iin alava, tasainen rannikko, vakavana ja rauhallisena. Nousevan päivän arat säteet eivät tosin pystyneet lämmittämään jäistä, kankeata luontoa, mutta tuntui sentään siltä, kuin olisi sen valo hiukan loihtinut ystävällisemmän näköisiksi noita huurteisia saaria, joiden ohi jo ajettiin, jopa hiukan lauhduttanut merituulen jäistä viimaakin.
— Näetkö, puhui Anni hetken äänettömyyden jälkeen, minusta näyttää aivan kuin savu nousisi tuolta edestäpäin rannan takaa.
— Savuko, eikö mitä… Mutta todellakin, siltä se näyttää, mutta auerta tuo lie, mitä lie päivän sumua.