— Vaikka lienevät vainolaiset kyliä polttamassa, ne vainolaiset, joiden käynneistä tässä takavuosina juuri tuonaan kerrottiin.
— Ole huoletta, eivät ne rannikolle asti uskalla tulla. Eivätkä ne nyt sieltä liikukaan taas pitkiin aikoihin, sitten kun toissa talvena saivat Oulujärvellä niin komeasti selkäänsä.
Näin lohdutteli Juho toveriaan ja koetti lopputaipaleellakin rupatella iloisesti ja huolettomasti matkan kuluksi. Mutta ei hän saanut enää silmiään revityksi irti siitä savupatsaasta, joka usvoitti kaakkoisen taivaanrannan lumisen metsän takana. Mikä ihme on tuo savu — sillä eihän se ole muuta kuin savua? Vaan miksi huuruaa metsä noin laajalta alalta? Se nousee aivan Kiimingin kylän kohdalta. Onko nyt todellakin lemmon leikki valloillaan, onko Karjala hiihtämässä? Mutta eihän siitä ole kuulunut mitään tänä talvena. Uskaltaisiko heittiö todellakin rynnätä ryöstämään rannikolle asti?
Moneen vuosikymmeneen se ei ollut uskaltanut näyttäytyä sydänmaan kyliä edempänä. Oulujärven tienoilla oli kyllä viime vuosikymmeninä ja pitkin 1580-lukuakin tapeltu melkein vuosittain, olipa edellisenä kevännäkin (1588) koko joukko Oulunsuun talonpoikia hauenpyyntiretkellä Oulujärvellä joutunut kavalasti vaanivan vihollisen uhriksi. Vesainen oli tosin kuullut, että Vienan puolella oli pitkin kesää ja syksyä oltu kovassa hommassa, rakennettu muureja Solovetin monasteriin ja muutakin puuhailtu. Mutta nehän olivat olleet vain varustuksia. Olisiko sieltä nyt lähdetty talvihiihdolle?
Sitä hän mietti ajellessaan jäätä pitkin ja kävi yhä vakavammaksi ja harvapuheisemmaksi, kuta lähemmäs tultiin Kiiminginjoen suuta. Oikeata savua ei se ollut enää tuo, sen hän jo tiesi ja koetti turhaan arvailla, mitä se olisi. Kiimingin suussa hän vihdoin pysäytti huuruavan juoksijansa ja nousi vähän rauhatonna reestä.
— Odotellaan tässä toisia, virkkoi hän nuorikolleen, ja ajetaan sitten yhtä matkaa Kiiminkiin.
Pian siihen joutuikin jäljessä ajava häärahvas; oli ajettu kiireemmin lopputaipaleella. Kymmenkunta hevosta pysähtyi yksi toisensa perästä huokaisemaan kiireisestä ajosta, ja mies sieltä, toinen täältä nousi reestä, johon nainen jäi istumaan taljoihinsa kääriytyneenä. Siinä tepasteli komeiksi kirjailluissa kallokkaissa ja neliskulmaisessa, punaisessa lappalaislakissa tuuheapartainen Torvinen, jonka kookasta vartta eletyt kuusikymmentä ikävuotta eivät vielä olleet hiventäkään koukistaneet. Hänen poikansa Lauri, lyhyempi varreltaan, mutta vanttera mies, heitti suitset äidilleen, jota hän kyyditsi, ja ehätti kokoontuvain miesten joukkoon. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen mies, yllään hieno supinnahkaturkki ja Saksan silkillä kirjailtu vyö, asteli hänen edellään. Se oli nuori Krankan Hannu Limingasta, Peräpohjan vaurainta sukua. Hän olisi jo sillä perusteella ollut äitinsä ja sisarensa kera läsnä näissä komeissa häissä, ellei olisi ollutkaan Juhon paras asetoveri. Reessä, jonka ympärille nämä sekä vielä useita muita ii- ja kemiläisiä keräytyi, istui Kemin vanha kirkkoherra Henrikki ja Iin kappalainen Pietari.
Kaikkein silmissä oli sama levottomuus, kaikkein huulilla sama kysymys:
— Mikä on savu, joka kylästä nousee?
Useimmat olivat sitä mieltä, että se ei voinut olla muuta kuin vihollisten sytyttämää tulta ja neuvoteltava oli vain siitä, mitä olisi tehtävä. Huolta ja levottomuutta näkyi jokaisen katseessa; seisottiin äänettöminä eikä tahdottu tulla mihinkään päätökseen. Vanha Torvinen ja Vesainen yksin eivät kadottaneet mieltään, he vaativat, että piti heti kiireimmän kautta rientää kylään pelastamaan mitä pelastaa voi — olipa vaara sitten mikä tahansa.