Kolmella hevosella lähtikin heti kymmenkunta miestä edeltä ajamaan jokea ylöspäin; naiset pysähtyivät Haukiputaan taloihin, joen suuhun. Joen mutkassa siinä, mihin Kiimingin kylän ensi talot näkyivät, keksivät ajajat jo omin silmin, mitä oli tapahtunut, mistä se savu nousi. Talot ne paloivat pitkin jokiahdetta. Toiset liehuivat vielä ilmiliekissä, toiset jo raunioina savusivat. Komeita, korkeita nuotioita leimusi kahden puolen virtaa, etäämmällä metsänrinnasta vilkkuili tulipatsaita, ja koko luminen maisema punertui niiden valossa. Toisissa taloissa paloivat kaikki rakennukset, toisissa ainoastaan pirtit leimusivat ja ulkohuoneet seisoivat siinä vieressä lumipeitteisinä ja surevan näköisinä. Mutta ihmisiä ei etäämmältä katsoen näkynyt missään. Näytti aivan siltä, kuin asukkaat olisivat äsken jättäneet kylänsä autioksi ja mennessään sytyttäneet sen palamaan.
Miehet ajoivat edelleen ja pysäyttivät taas hetkeksi hevosensa ylempänä joen käänteessä, katsellen kummastuneina ja kauhistuneina tuota heidän silmäinsä edessä riehuvaa hävitystä. Juho oli noussut seisaalleen reessään ja seisoi siinä kotvan aikaa tuijottaen vasemmalle rannalle omaa kotitaloaan kohden. Korkeimpana, suurimpana liekkinä kaikista leimusi siellä hänen uusi pirttinsä, jonka hän äsken oli saanut valmiiksi ja johon hän juuri oli tuomassa nuorikkoansa emännäksi. Hän oli rakentanut sen koko kylän komeimmaksi taloksi ja ylpeänä hän vielä kotoa lähtiessään oli katsellut, kuinka se mahtavana kohosi siinä jokitörmällä, puhtaana ja uutukaisen valkeana. Nyt nuoleskelivat liekit ahnaasti sen valkoisia seiniä, katto oli jo pudonnut sisälle, ja vahva lieska tuprusi ulos ikkunalävistä. Juho ei virkkanut sanaakaan, ei silmiään räpäyttänyt, vaan synkkä pilvi levisi hänen äsken niin iloisille kasvoilleen, ja piirteet suun ympärillä kävivät vieläkin ankarammiksi ja terävämmiksi. Rivakasti nykäisi hän hevostaan suitsista ja lähti täyttä vauhtia ajamaan kotitaloaan kohden.
Törmän alla juoksi hänen nuorempi veljensä, 16-vuotias Tapani, joka jo edellisenä päivänä oli isän ja sisaren kanssa palannut kotiin, häntä vastaan. Kauhu kuvastui nuorukaisen katseista, värähtelevällä äänellä hän huusi veljelleen:
— Joudu, Juho, vanhaan pirttiin, sillä isä on kuolemaisillaan.
— Vieläkö vainolainen on kylässä?
— Ei, viimeiset lähtivät vähän aikaa sitten.
Vesalan vanha, matala pirtti seisoi vielä polttamatta metsän puolella pihaa, ja sinne kiirehti Juho joutamatta enää ympärilleen vilkua. Peräseinämällä vuoteessa makasi siellä hänen vanha isänsä kalpeana ja hervotonna, kaulassa suuri, ammottava haava, joka ulottui rintaan asti. Vaikka haavaa oli koetettu tukkiakin, oli jo veri juossut melkein kuiviin, ja vaivalloisesti jaksoi enää vanhus nostaa silmäluomiaan, kun Juho astui hänen vuoteensa ääreen. Voimiaan ponnistaen hän kohotti kättään, ojentaakseen sen Juholle, ja sopersi kuiskaavalla äänellä:
— Sinä poikani … kosta…
Vaivalloisesti hengitti vanhus, ja haavoittunut rinta läähätti pahasti. Tuokion kuluttua nytkähti ruumis pari kertaa, kurkku korahteli, ja valtava tuska kuvastui vääntyneistä kasvoista. Sitten ruumis vaipui taas hervottomasti paikoilleen, ja hetken kuluttua oli jo henki eronnut.
Nyt vasta Juho katsahti ympärilleen pirtissä. Siellä uikutti naisia joka nurkassa; he olivat hävityksen kestäessä olleet niin kauhistuksissaan, etteivät voineet itkeäkään, nyt vasta vihollisen lähdettyä kyyneleet pääsivät tulvimaan esiin. Juho viskasi liinan isänsä kasvoille ja lähti ulos saamaan tarkempia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut.