Saunan aikana edellisenä iltana, loppiaisaattona, oli joukko Vienan karjalaisia, noita vanhoja vihollisia, aivan äkkiarvaamatta ilmestynyt kylään. Vesalassa oli vanha isäntä poikineen juuri saunassa, kun ylitaloista rupesi kuulumaan meteliä ja pakolaisia juoksi pihan poikki. Vaimoväki ja palkolliset hätäysivät aivan kykenemättömiksi, ei kukaan osannut toimittaa mitään. Isäntä vain kiireesti laski elukat irti ja pani ajamaan niitä metsään, jossa ne vieläkin olivat. Itse hän kiirehti tupaan, haki sieltä aseita ja ampumavaroja ja koetti pelastaa mitä arvokkaampaa oli. Ja samalla hän lähetti naapuritaloihin sanan, että miehet mitä pikimmin keräytyisivät vasemmalle rannalle metsän rintaan yhdessä hätyyttämään vihollista, jonka lukumäärää ei vielä tunnettu.
Mutta se oli jo myöhäistä. Vihollisia levisi kuin turilaita joka taloon ryhtyen tekemään hävitystään. Illalla eivät vielä polttaneet kuin pari taloa; he ryöstivät ne ensiksi puhtaiksi ja pakottivat keihään kärjellä asukkaita tuomaan esille, mitä heillä oli syötävää tai muuta kelvollista. Jos kuka vähänkään niskoitteli, sen pistivät heti "vartaaseen". Ja niin he söivät ja mässäsivät siellä koko illan ja yön. Se oli asukkaille kauhea yö. Toiset pakenivat pakkasen selkään pimeään metsään honkien sekaan, toiset koettivat lymytä mikä minnekin, kellarikuoppiin ja riihien parville.
Varsinkin Vesalassa oli meteli ollut mitä kauheinta koko yön, koska viholliset olivat sen ottaneet ikäänkuin pääkortteerikseen, kooten ryöstöjään Juhon uuteen tupaan. Vesalan jouluolut komennettiin esiin, ja sitä juoden valvoivat toiset, toisten nukkuessa pitkin lattioita. Sinne olivat myöskin vienalaisten johtajat asettuneet. Heitä oli kaksi, toinen Kuisma-niminen, joka oli ahnas saalista keräilemään ja retkeili miesten kanssa talosta taloon. Toinen, Ahma, ei niin paljon välittänyt saaliista eikä polttamisesta. Kun taisteltava oli, hän aina oli ensi mies ja hiihtämässä myös; mutta kun kyliin tultiin, tahtoi hän mieluummin huvitella kylän ruoilla ja juomilla ja antoi toisten koota saaliin. Pohjanlahden rannikon suomalaisille olivat nuo miehet vanhoja tuttuja, usein he olivat tavanneet heidät retkillään sydänmaissa ja iskeneet käsiksikin. Nyt ensi kerran pitivät näin kotonaan heitä vierainaan.
Vihollisia ei ollut aivan suurta joukkoa, arviolta 70 tai 80 miestä, mutta kiiminkiläiset eivät kumminkaan kyenneet mihinkään vastarintaan, kun hajallaan ja aseettomina ollen aivan hätäysivät vihollisen äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä. Toiset ehtivät paeta, toiset joutuivat vihollisten vangeiksi taikka saivat surmansa. Aamuyöllä, jolloin useimmat viholliset nukkuivat, koetti kumminkin vielä Vesalan vanha isäntä, jota vienalaiset pirtissä olivat pilkoillaan pitäneet juomanlaskijanaan, hiipiä ulos keräämään kokoon kylän miehiä, joiden hän arvasi piilottelevan metsän rinnassa. Tapanin hän lähetti jo edeltä käsin siitä sanaa viemään. Vaan ennenkuin hän itse ehti pihalta pois, oli jo Ahma huomannut hänen lähtönsä, juossut jälkeen ja retuuttanut ukon takaisin tupaan, jossa sitoi hänet köysillä kiinni.
Yön maattuaan ja herkuteltuaan mielin määrin kiiminkiläisten jouluruoilla hankkiusivat vienalaiset aamulla lähtemään saaliineen pois. Sitä ennen panivat kumminkin tuon komean tulituksen toimeen; katseltuaan, ettei taloissa enää ollut mitään mukaan otettavaa, he sytyttivät ne palamaan, ja pian liekitsi aamun pimeässä koko kylä. Vesalassa heillä oli keräyspaikkansa ja sen he siitä syystä sytyttivät viimeiseksi, lähtöroviokseen. Hajanaisina pätkinä kertoi lymypaikoistaan vähitellen palannut, pelon valtaama kotiväki tätä Juholle, joka synkin kasvoin seisoi siinä, katsellen kuinka hänen tupansa hiiltyvät seinähirret yksi toisensa perästä romahtivat kokoon. — Piti minunkin sattua pois juuri tällä hetkellä, ajatteli hän itsekseen. Ah! olisinpa toki tahtonut vähän niitä koiria kurittaa. Hänen nyrkkinsä puristui ja katseensa kävi yhä julmemmaksi. Mutta äkkiä hän säpsähti, kääntyi naisten puoleen ja kysäisi hätäisenä:
— Missä on Helinä?
Ei kukaan tiennyt. He eivät olleet nähneet talon tytärtä sitten kun edellisenä iltana, metsässä häntä ei ollut yöllä huomattu, hän oli aivan hävinnyt pois siinä paon hurakassa. Eivätkä nekään, jotka yön olivat talossa olleet vihollisten rääkättävinä ja jotka sitten olivat vähissä hengin pelastuneet tuvasta liekkien keskeltä, nekään eivät olleet häntä nähneet. Kaikki katsoivat toisiaan, kukaan ei tiennyt talon nuoresta tyttärestä mitään.
— Missä Helinä, missä sisareni? huusi Juho ja juoksi hakemaan. Haki saunat, tallit, navetat, huusi häntä nimeltä, kyseli kaikilta, ei löytänyt mistään. Onko lapsi parka palanut tupaan? se kauhea ajatus hänet valtasi. Vai onko vielä kamalammin käynyt, ovatko vainolaiset vieneet hänet mukanaan? Ei kukaan tiennyt vastata. Isä olisi ehkä tiennyt, mutta nyt hänkin jo oli kylmänä.
Siihen keräysi Vesalan pihalle vähitellen koko kylän rahvas, ja joensuuhun jäänyt hääväkikin oli tällä välin jo saapunut. Haettavia oli muillakin, mikä kaipasi lastaan, mikä isäänsä, mikä puolisoaan. Mutta muut löysivät toki omansa, löysivät joko kuolleina hangelta taikka haavoittuneina ulkohuoneista, Helinää ei löytynyt mistään. Hän oli ollut kaikkien, omaisten ja kyläläisten, lemmikki, ja monen pojan sydämen hän oli jo valloittanut, mm. Krankan nuoren Hannunkin, joka nyt epätoivoisena juoksi ylt'ympäri tietämättä, hyökkäisikö hakemaan armastaan palavien hirsien sekaan vai vainolaistenko jälkeen ryntäisi.
Vanhan tuvan uunilla hän hakuhommissaan tapasi vihdoin ryysyjen seasta talon ikälopun, puolikuuron ja heikkomielisen ruotiukon ja rupesi häntäkin rytyyttämään: