— Oletko nähnyt Helinää? huusi hän ukon korvaan.
— Helinää … tässä se oli uunilla … vaan se pitkä roikale nykäisi meidät alas.
— Nytkö aamulla? Ja kuka pitkä?
— No se… Kun kehui vielä, että tässäpä kaunis tyttö. Sehän se sitten isäntääkin löi rintaan kirveellä.
— Se on ollut Ahma. Entä Helinä?
— Sylissään vei, mihin lie…
Tuosta päästiin jo langan päähän kiinni ja lypsämällä saatiin vaarilta vielä lisätietoja, että Helinä illalla Vienan puoleisten tullessa oli paennut uunille ja maannut siellä ryysyihin käärittynä ruotiukon takana koko yön. Siitä ei ollut tiennyt kukaan muu kuin isäntä, eivätkä vainolaisetkaan olleet heitä sieltä hakeneet. Vasta aamulla pois lähtiessään kävi Ahma vielä vanhaa tupaa tarkastamassa ja löysi uunilta ukon ja Helinän. Ukkoa potkaisi pari kertaa ja jätti siihen, vaan tyttöön hän mahtoi mielistyä, koska lähti viemään mukanaan — muuten eivät karjalaiset nyt vankeja ottaneet, koska heitä oli siksi vähäinen joukko, että niitä olisi käynyt työlääksi kuljettaa. Vanha Vesainen, joka oli jätetty yksin palavaan uuteen tupaan, oli siellä saanut katkaistuksi kahleensa, juossut ulos ja — nähtävästi Helinän vuoksi huolissaan — kiirehtinyt vanhaan pirttiin, josta Ahma juuri oli kantamassa tyttöä ulos. Hän oli koettanut pelastaa lastaan, vaan Ahma oli sotakirveellään iskenyt häntä rintaan, jotta hän oli kepertynyt lattialle.
Joku piilossa olevista oli vielä nähnyt Ahman valjastavan naapuritalon pihalla tallista otetun hevosen ja lähtevän ajamaan toisten jälkeen, jotka silloin jo hiihtivät niityn toisessa laidassa…
—- Hänet on pelastettava! huusi Hannu innoissaan. Miehet, nyt suksille ja hiihtämään jälkeen!
— Minne päin ne kulkivat? kysyi Juho rauhallisemmalla, mutta päättäväisellä äänellä.