— Iin kirkolle.
— Kuka haluaa, hakekoon aseensa ja rientäköön mukaan! Sillä nyt sitä lähdetään!
Liikettä ja hälinää nousi väkijoukossa, joka oli keräytynyt Vesalan pirttiin ja pihalle. Naiset kieltelivät ja rukoilivat miehiään pysymään kotona. Vieläkö nyt lähtisivät sinne surmaansa hakemaan hekin, eikö ollut siinä surkeutta kylliksi, että kodit oli ryöstetty ja talot poltettu? Taasko jättäisivät kylän turvattomaksi, naiset ja lapset suojattomiksi paljaan taivaan alle? Näin he vaikeroivat, ja miehistäkin monet, jotka ensi innossa olivat olleet valmiit lähtemään mukaan, rupesivat miettimään. Hannukin oli jo melkein valmis luopumaan takaa-ajopuuhasta. Juho koetti kyllä innostaa miehiä, mutta hänenkin kaulansa ympäri kiertäysi äkkiä takaapäin pehmoinen käsi, ja kun hän kääntyi, seisoi siinä hänen nuori vaimonsa kuiskaten:
— Nytkö jo jätät minut tänne yksin?
Vaikealta se tuntui Juhostakin, olipa valitushuuto melkein päästä hänen huuliltaan. Niin onnellisena hän oli tuonut nuoren, kauniin vaimonsa tähän uuteen kotiinsa, jossa oli aikonut rauhassa ja levossa viettää onnen päiviä isänsä ja siskojensa seurassa. Tuhkana suitsusi nyt hänen tupansa, siinä makasi hänen vanha isänsä verissään kuolleena, sisaren, tuon hellän, lemmityn lapsen, oli vainolainen raastanut mukaansa orjakseen ja jalkavaimokseen. Ja itsensäkö hänen nyt täytyi jättää nuorikkonsa, jonka seurassa hän vielä tuskin oli viettänyt paria päivää, ja lähteä tappelemaan, kenties kuolemaan? Hänkin epäili hetkisen, mutta muisti sitten isänsä jäähyväissanat ja oli päätöksessään varma.
— Niin, lemmittyni, jättää minun nyt sinut täytyy. Tulenhan minä takaisin. Vaan ensiksi on isän veri kostettava, sisar pelastettava.
— Oikein Juho, puhui Torvisen vanha isäntä, nyt ei ole aikaa nuorikon kanssa kuhertelemaan. Ovatko miehet raukkoja tässä kylässä? Siellä hiihtää nyt vainolainen parastaikaa kylästä kylään, polttaa talot ja tappaa pahaa aavistamattomat ihmiset, ja te täällä vain voivottelette? Tällä hetkellä he ovat jo jokivarrella, ennen pitkää Iin kirkolla. Meidän täytyy heti kiirehtiä jälkeen, kerätä miehiä matkan varrelta ja joutua heitä hätyyttelemään, ennenkuin kovin paljon tuhoa ehtivät tehdä. Minä en sääli harmaita hiuksiani; kun saan sukset ja keihään, olen heti valmis. Ja minä vastaan kaikista kemiläisistä, jotka tässä ovat, ovatko iiläiset huonompia?
Se puhe vaikutti, naisten ääni vaikeni, ja miehet riensivät sanaa puhumatta hakemaan suksiaan ja keihäitään; kellä pyssy oli säilynyt piilossa, se otti senkin. Kiireesti siinä evästä pistettiin mukaan, kengästettiin ruostuneita keihäitä ja korjailtiin jousen jänteitä. Kirveen sitoivat toiset konttiinsa, toiset terässelkäisen jousen, ja vankkateräinen puukko riippui jokaisen vyöllä. Eikä kulunut kuin hetkinen, ennenkuin joella Vesalan kohdalla seisoi suksillaan kolmisenkymmentä miestä valmiina hyökkäämään pitkin vainolaisen hiihtämiä latuja.
Siinä heitettiin viime hyvästit itkeville naisille ja lapsille. Hellästi syleili Juhokin nuorta vaimoansa, lupasi kiirehtiä pian takaisin ja lähti sitten Torvisen rinnalla hiihtämään joukon etupäässä.