— Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin.
Odottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla….
— Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen…
— Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota kannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa…
— Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit näin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä ilkamoi suuttuvalle Ahmalle.
Jo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen selän ympäri, jota hän heristeli.
— Pakoon … sanotko minun juosseen pakoon … hä?
— Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.
— Lurjus…!
Ahma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista rinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän oli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt, vaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.
Pelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät toiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat miehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan, ja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena, rytyyttäen vastustajaansa: