— Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?
Toinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle tantereeseen.
— Peruutatko…?
— Pe … pe … peruutan.
— Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten… So, lappele jalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun paenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!
Toiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin Jumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän istahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka herkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä kainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan rauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää kalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.
— Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun oluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin kaikessa ystävyydessä.
Ilta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi pilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli metsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä. Sieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan aivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs poikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että "täällä on outoja miehiä". Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.
He olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho Vesainen ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat pukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet syvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi. Astuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat rauhaa.
— Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?