— Koetettava tuota ainakin on.
Se oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa, hän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät häntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä kaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään luostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla — siihenkö se saisi jäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma pirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän, koettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?
— Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!
Kysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi kotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:
— Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen…
— Niin — Juho katkaisi vanhuksen puheen — siitähän ei pääse mihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä lähdetään kotiin päin.
Miesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran Hanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti avaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän valossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi käynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden puristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä salamoilla!
Mutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa vesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa nyt oli käännetty Kemin suuta kohden.
Vasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää vankia. "Taisi karata", selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset tiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin. Hannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista. Tämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa Ontrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön touhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti viilettämään ulapalle.
Siinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla ja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen vielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle rannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan nähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.