— Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio. Sanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja onneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa meillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin asioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi ojossa käyn vastaan ja sanon: "Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs porstuaan…!"
Helinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein tajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat kuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä ahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut … eikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen mies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo kaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.
— Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle. — Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet mielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi saada kuin Ahman…
Mutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat liikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että voisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?… Ja sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen unelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa päältään…
Hän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan hänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä…
Mutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän rinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti pystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia, heitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi pihaan.
Siellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan nuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä sytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut savu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt heidän kulkuaan.
Pihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet olivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät kiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä. Karjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja siitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät väliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja ryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat olivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan vastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät liekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui; vuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle taistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun ilta kävi pimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin taistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan kupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa jatkettiin kahakkaa.
Juhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan; heinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse iski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta, valvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin seisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan uupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa, hän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että hänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa kolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa, kaatuu… Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden … vaan peräypi, Tapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana kääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho näkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän voimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu entistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta… Samassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen toveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät samaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain miestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen, he itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen…
Siinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan navettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä voitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen vierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä puolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin pihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä haavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa liikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan tukkiakseen… Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.