Silloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi ovelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:
— Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin tulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?
Miehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys; hän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen tiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan, kätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.
— Sen näkyy olevan, — hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui lähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni vetäytyi säikähtyneenä peremmä. — Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun tarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun polvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja keräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha…
Vaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:
— Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni — hä? Niitylläkö on — vai niin, no tulee kai kotiin yöksi — ohoo, näkyvät tulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt, mutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja sitten nukkumaan — eikö niin?
Raskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat palveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna niskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset — niin hän kutsui Helinää ja Tapania — arvaisivat olla taloon tulematta, itsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. "Miksi menit, Juho, ja jätit minut yksin!" huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.
Tuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet syömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.
— Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan. Siihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä rannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi — ja näki Ahman edessään.
Usein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen mielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen mielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän usein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu häneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään, ei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan eteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: "no nyt et pääsekään käsistäni" — kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen maahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan päässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma kiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen rinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä oleva tyttö polvellaan.