Pian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului karjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan laahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat eräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan, kerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs partasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.
— Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama temppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan tupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.
— Tätäkö sinä vain tahdot?
Hän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla sen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.
Onneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja silmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä katkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.
Hetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra laskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja rukoili:
— Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!
Karjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin huvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma lähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie — koska aikaa näytti riittävän — pistäytyä Oulunsuussa asti yön aikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja. Mutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo sillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea särki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja vahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse tahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä aikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.
Parikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut lähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.
Ennen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku suorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä ja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja heinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili kodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan poissa ollutta miestään.