Eikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu himmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta jokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä teurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon työtä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli pappilaan "kirkon avaimia noutamaan", pitihän katsoa, oliko kirkossa mitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.
— Tuttu talo — eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan astuessaan.
Naiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen kirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan armoa kylälleen ja kodilleen.
— Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat tehneet… Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen katsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi, ota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.
Hän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka palveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon, noussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän kesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi juonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:
— Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!
Mutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa, varoittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes itsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi karjalaista tuli häntä alas raastamaan.
Kirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.
— Se oli viimeinen soittosi, mies!
Ja kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän kappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä jalkoihin.