Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita kaatuneita ja kysyi:
— Kaatuiko Ahmakin?
— Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.
Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt, pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.
IX.
Oi emoni, kantajani,
Ellös olko milläkänä,
Milläkänä, tuollakana,
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe,
Pohjola soittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe.
Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä, toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi tulijoita.
Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja; omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä, on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.
Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle, vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.
Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan, huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä kohden. "Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta", puhuu pappi. "Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan, nielemään vihan ja jättämään koston Herralle…"