Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla… Erehdystäkö se oli ollut kaikki…? Toimetonnako täällä sitten pitäisi ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen…? Ja silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle, miltä se itselle tuntuu…? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi olla muu kuin ihminen… Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut…
Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja virkkoi:
— Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi se ei mennyt.
— Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.
— Ja pojastako polvi huononee?
— Sanovat minun kovin pahoja tehneen.
— Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan. Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.
— Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä silmään!
— Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas elävien ilmoille.
Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta, tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa, puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille. Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan, lohduttelivat miehet.