— Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko miehelleen.
— Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä mekään siellä polttamatta jättäneet.
— Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka…
— Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.
— Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien miehelleen.
— Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin. Mutta, eukkoseni, — saadaan uusi — —
Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän seuraavana suvena.
X.
Miekkaa Pohjola hioili,
Tapparata tahkoeli,
Piti viikkoista vihoa,
Ylen kauaista kaetta.
Kesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli, riihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.