Syysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret markkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa joskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan välttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja, rautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja, tervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa salmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä enemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia veneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat näet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja sisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai metsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan tuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.
Olipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten hiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin rannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin, käänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa tulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin, kyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.
Rannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa lautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli kiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli ostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti edestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat tuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.
Siinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa. Olivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla molemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea sitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan edestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään joukosta joku tuttavakin tervehtivän.
— Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun Johannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään pulleana ja mahtavana kuin ainakin. — Mutta miks'ette ole taloon tulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille kohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen … niin, niin, veretpähän kasvoihin karahtivat.
— Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.
— No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta näin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän yhteisiä puuhia.
— Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan, kun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan hänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä siitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin miniäksi.
— Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. — Onko siitä jo tietoa?
— Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.