— Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä pojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä Helinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko Pohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän lupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.
Tätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille neuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta markkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut paljon myötävää — haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana pitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta oli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne iiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan kirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset varustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut, että jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä Solovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan; sinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret määrät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä. Kahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia tataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen linnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä oli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki Pohjanlahden rannikolle.
Näistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa paljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran laittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa suojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan, ei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista oltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan talossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he pyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.
— Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta kirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.
Mauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla valituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä muutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin huomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.
Liminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen olisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän väkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan vanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri heitä.
— Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty puolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule, vaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla nyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan tänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista varustusta ole.
— Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja yksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin kuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.
Lähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja Hannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä Oulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen pitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet lähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle kuninkaalle kansan avutonta tilaa, — he luottivat siihen, että hän ei heitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja rääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat Pohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että apua oli odotettavissa. —
— Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan kuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen Juhon kanssa astui Krankkalan tupaan. — Eikö käy kateeksi, tytöt?