— Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten talolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin kihlajaiset valmiiksi jo täksi illaksi.
— Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.
Kuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli yksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli jo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi arkaillen:
— Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset toimekkaamman — ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.
Hannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että näihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut vähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.
— Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen karjalattaren kanssa?
— Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi vielä.
— Mutta siitähän vartut.
— No anna sitten olla vastaiseksi.
Hetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä katseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän kysäisi: