— Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni… Jos sinä olisit hänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä lähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen kotiaan?
— Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan…
— Et, mutta jos olisit aikonut…?
— Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?
— En tiedä … näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni sitä juuri äsken…
— Enpä olisi tainnut lähteä. — Mutta usko pois, enhän minä sitä venakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt minä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä huoli, jos en sinua saa.
— Älä vanno.
— Vannon!
Nolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas oli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään, mitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:
— Kesken se vielä on.