— Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko onneton suku.
Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:
— Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.
— Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?
— Et saa jäädä!
— Ikävöitkö sitten minua takaisin?
Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi kumminkin ja kuiskahti:
— Ikävöin…
Kuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman murheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi, reippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset vietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä vaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika siirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana aamuna lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä törmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat poistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä vilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. — —
Päivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja muutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa rannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen täältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla, joku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu, ottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi jo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.