Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään retkikuntaa.
Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.
Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan Juhon viereen — niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi, orvoksi hänet ja lapsen.
— Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt sanasi, Juho.
— Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli toista.
— Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi huolehtia.
— Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa, tämä on viimeinen.
— Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!
— Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä huolet, Anniseni!
Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon odottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana virkahtamatta: