Niin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja lähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja Sompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen yli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.
Oli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä käsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki auhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat sihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen nenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin, harvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja paukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten mielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun, ja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja taivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku kävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä hetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan kaverrettua kaihoa liukkaammaksi.
Taipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin pitkä yö. Milloin hiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut olevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa jääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki äärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka ylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja joiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän kuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan jyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen, laskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono parhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä huipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään alaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi, joka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan leikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin kysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän hautansa se, joka toisista erkani.
Vuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän aikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa tähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä huolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta pilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan taivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta taivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle, talviselle tantereelle.
Sitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja toisen. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan kylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja pantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle paloviinaryyppy tai kaksi — taikka ei yhtään. Mutta kun päivän matka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai tunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat, taitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio, jonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä tuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin lämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.
Vaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla vielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja muistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja seikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin kultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen kuunteleville kumppaneilleen:
— On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin viime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten. Silloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies joka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en ollut silloin vielä Lapin voutina — Lapin verotus olikin silloin vielä meidän talonpoikain käsissä — mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä olin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin kantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka hänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan lähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme vuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä kylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset kävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina Lofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä norjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin aina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä verotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen pirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun ei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä enemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.
— Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku nuorempi joukossa.
— Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä ja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan puutu.
— Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!