Niin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita makean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella, kuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia, kuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi, tokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä perintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois Turjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan puolellekin.
Hetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja kertoi kemiläisten retkistä:
— Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun meiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan. Vuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta veronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina Pyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa varoissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin saatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa, joskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan kielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi sitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja karjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa kahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut meidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon rannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä isännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat munkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin piti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.
— Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?
— Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin kerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä, jotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän niskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa Petsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin luostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun seuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin rinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli pensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta meidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin suoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin parikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme Kemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut tehdyksi.
— Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä munkkeja!
— Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia muistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!
Niin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi, nauttien siitä nuorten innostuksesta:
— Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on myöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.
— Kaikki pois, koko vieras valta!