Niin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas puristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina nuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat havuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta saaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.
Koko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa tuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat vallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä missään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja kaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa vainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin, haisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen liekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas matkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti ulvahtaa.
Yhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti joukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden nuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala ja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia painamassa pohjoiseen päin.
Pohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta! Näytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut ehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi jokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo ajanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia ponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen pohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!
Noinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä tuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava tunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella taikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja intohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin lietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä tuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?
Kuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain noiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven sisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja kiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo on viha ja kipinä on kosto.
XIV.
Viel' ei meitä noijat noiju,
Noijat noiju, näe näkijät,
Näille teille kuoleviksi,
Matkoille maseneviksi,
Nuorina nukahtaviksi,
Verevinä viereviksi.
Ensi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan, jäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista Petsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä meren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan rantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen tuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi selkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa tuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat ennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti näitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä oli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä puiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he olivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja hävitystä anastajan pesään.
Vajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.