Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun, Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona, ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet sitäkin sytyttämään.
— Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti lämpimissään veti sitä nahkaansa.
— Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa liekkeihin.
Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho, saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut. Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:
— Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?
— Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen verta teurastamalla vuotavan.
Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään, jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:
— Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. — Mitä lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä. Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan…
Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa. Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:
— Pahasuinen äijä — olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!