Mutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo huimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi. Metsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja kuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja neuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat hajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta hätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä pelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki ovat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta pyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa kohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.
Poikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla äänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella ajoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli siellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui pojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa siellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua jättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän rintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja ponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin huomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan ja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan. Pienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen, ja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata hirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja polttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo kiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui hangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät hiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet toverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä, Vesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi lähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi älynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt, puikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä seipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät ihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.
Hälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista kiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja herkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet kiirettä mihinkään. "Hyvähän tässä on olla", ilkkui Ahma, "ei ole minkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään tekemässä kirkostakin pieni nuotio."
— Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.
— Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka tyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.
Pappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä, sanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, — ei näyttänyt oikein koko asemataan käsittävän.
— Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin puhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, — se olisi joka paikassa vastuksena.
— Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja hellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa, vaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan, ja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.
— Ja sitten orjaksesi…?
— Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi minä näin näppärän tytön vien…