— Niinkuin norjattaresikin kerran…
Mutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena juoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti vankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti ajamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri kun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen horjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi Ahma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan toveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta ampujakin — Torvisen Lauri — oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs suorana pakenevan kintereillä huutaen:
— Jätätkö tytön vai henkesikö heität?
Ahma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon ja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.
— Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena rientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi hänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta ja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet hoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti miehineen taistelupaikalle.
Tuima ottelu oli näet syntynyt joen jäällä kirkon kohdalla, jonne kiiminkiläiset olivat seuranneet vienalaisia. Nämä jälkimmäiset olivat ensiksi häviön puolella, olipa heidän pakko nousta joen toiselle törmälle. Mutta väleen saapuivat heille avuksi saaliin hakijat taloista joen molemmilta rannoilta, ja he olivat taas pian iiläisiä väkevämmät. Nämä pitivät kumminkin hyvästi puolensa, Vesaisen ja ukko Torvisen johdolla he tuikeasti ahdistelivat vihollisia, jotka vielä olivat hämmästyneinä äkillisestä vastarinnasta. Mutta samassa saapui Ahma niiden johtajaksi, järjesti miehet uudelleen, innosti heitä hyökkäämään ja vuorostaan ahdistelemaan iiläisiä. Mies siellä, toinen täällä kaatui hangelle, punaten sitä verellään. Ukko Torvinenkin sai haavan jalkaansa, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla sai Vesainen pelastetuksi hänet joutumasta vihollisten jalkoihin. Vesainen taisteli kuin karhu, ihmetellen häntä toiset seurasivat. Hannu oli tarkka pyssymies ja napsautti tuon tuostakin jonkun partaniekan pitkälleen hangelle. Mutta pian olisi kumminkin kiiminkiläisten pieni joukko ollut ylivoiman edessä tuhottuna, ellei tuon tuostakin joitakuita kirkkomiehiä olisi tullut avuksi. Lauri Torvinen, saatuaan nuoren kälynsä korjuuseen, keräsi taloista miehiä, nuoria ja vanhoja, mukaansa, neuvoi heille aseiksi heinähankoja ja jäätuuria ja toi niin toistakymmentä-miehisen apujoukon joelle. Itse hän heilutti tapparataan nuoruuden koko voimalla, iski intoa hehkuen oikealle ja vasemmalle, niin että Vesainen, joka viereen sattui, ihastuneena huudahti:
— Oikein lankomies, iskepä niin!
Hurjasti taistelivat vienalaisetkin, sillä suurin osa saaliista oli heiltä lähdön kiireessä jäänyt taloihin, eivätkä he tahtoneet tyhjin kourin väistyä. Vaan vielä hurjemmin ponnistivat iiläiset, sillä olihan heillä, joskin harvempia olivat luvultaan ja huonompia aseiltaan, kodit, omaisuus, naiset ja lapset puolustettavina ja kostettavina monenmoiset ilkityöt. Moni partainen karjalainen suistui heidän keihäidensä ja hankojensa alle ja jäi lepäämään taistelevien jalkoihin.
Taistelijain huomaamatta rupesi ilta hämärtämään; pian jo loppui lyhyt talvipäivä. Mutta vielä kesti kahakkaa puolipimeässä ja kuutamon valossa, kunnes joukot vähitellen väsyivät ja tappelu taukosi. Karjalaiset vetäytyivät taistellen taaksepäin, ja päästyään vähän väljemmälle tilalle he rupesivat täyttä vauhtia hiihtämään ylöspäin jokea. Iiläiset lähtivät seuraamaan heitä kappaleen matkan päästä, pitääkseen silmällä, että vienalaiset todella loittonivat kylän tienoilta poikemmas, ja muutaman peninkulman päähän he jäivät koko yöksi vartioimaan heidän kulkuaan.
Törmältä ja taloista Iin kirkon luota olivat vanhukset, naiset ja lapset itkien ja voivotellen katselleet taistelua, jännittyneinä seuraten miten se päättyisi. Vanha kirkkoherra oli kulkenut heidän joukossaan lohdutellen ja rohkaisten; ei ollut hän suonut itselleen hetkenkään lepoa. Ja kun viholliset vihdoin rupesivat vetäytymään takaisinpäin, kutsui hän kuulijansa vielä kirkkoon lopettaakseen kesken jääneen jumalanpalveluksen kiitosrukouksella ja virrellä. Sinne kirkkoon kantoivat toiset jäälle kaatuneita, kuolleita ja haavoitettuja omaisiaan. Sieltä kuului surun, valituksen ja epätoivon huokauksia. Mutta sieltä kuului myöskin sanomatonta kiitollisuutta sitä Jumalata kohtaan, joka heidät kumminkin oli pelastanut vielä suuremmasta vaarasta ja turmiosta. Ja vielä kerran nousi vanha kirkkoherra alttarille, johon joulukynttilät oli sytytetty, ja messusi värähtelevällä ja sydämeen käyvällä äänellään: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto." Seurakunta vastasi amenensa, ja kauan väreili heikkenevä sävel, ennenkuin se talttui ja kuoli pois illan hiljaisuuteen.