III.
Juohtui juoni mielelleni,
Tuuma aivohon osasi:
Kaatakseni Pohjaa kansa,
Kostoakseni katalat.
Arvaten että iiläiset nyt kyllä tietäisivät olla varuillansa, eivät Vienan miehet enää palanneet takaisin rannikolle, vaan hiihtivät pitäen sen saaliin, minkä olivat ehtineet saada mukaansa, yhtä mittaa poikkimaisin takaisin omalle puolelleen, havitellen vielä mennessään Iin metsäkyliä. Iiläiset seurasivat kappaleen matkaa heidän jälkiään ja palasivat sitten takaisin hävitettyihin kyliinsä. Poltettujen talojen asukkaat saivat asunnon niissä taloissa, jotka vihollisilta olivat säilyneet. Työkaluja, vaatteita ja ruokia lainailtiin ja tasailtiin, ja vaikka paljon olikin menetetty, päästiin kumminkin vähitellen palaamaan entiseen arkielämään.
Mutta uusi, katkera viha jäi kytemään mieliin, viha ja kosto. Kun miehet tapasivat toisensa metsässä, josta vedättivät hirsiä uusia pirttejä varten entisten poltettujen sijalle, he usein tuumivat toisilleen:
— Maksu niiltä vienalaisilta olisi perittävä näistä ylimääräisistä työpäivistä.
— Niin olisi. Ja pitäisi niille opettaa itselleen, miltä tuntuu jäädä taivasalle talvipakkaseen.
Ja kun talonväki työstään palasi oman talonsa raunioiden yli yöpyäkseen naapurin pirttiin ja siellä ruokapöytään asetuttaessa kaivattiin jotain perheen jäsentä, isäntää tai vanhinta poikaa, joka oli kaatunut Iijoen jäälle, niin kiertyipä vielä aikojen takaa monesti kyynel naisväen silmiin ja kiehahti sappi miesten sydämissä, ja usein kuultiin koston sanaa mainittavan. Usein keräytyivät kylän isännät talvisina iltoina yhteen keskustelemaan noista yhteisistä tuumista, ja sunnuntaisin kirkon jälkeen pidettiin kirkkomäellä suurempiakin yhteisiä kokouksia, joissa puhuttiin vienalaisten viime retkestä ja sen raskaista seurauksista, ja neuvoteltiin, olisiko mihinkään ryhdyttävä ja mihin. Kostoretken aie oli jo monta kertaa otettu puheeksi, vaan mihinkään varmaan päätökseen ei ollut päästy. Ja niin kului talvi kevätpuoleen saakka.
Varsinkin kiiminkiläiset olivat innokkaita kostoretken puolustajia. Hehän olivat loppiaisenakin etupäässä kunnostaneet itseään ja saaneet vienalaiset luopumaan laajemmasta hävitystyöstä, heidän miehiäänhän oli Vesaisen Juho, joka oli osoittautunut sellaiseksi sankariksi viime otteluissa ja jota urhokkuutensa ja neuvokkuutensa takia kaikki iiläiset jo yksimielisesti pitivät johtajan arvossa. Hän se juuri osasi kiihottaa miesten kostontunnetta ja taistelunhalua ja pitää kostoretken tuumaa vireillä. Hän oli saanut kostoaikeen viimeiseksi perinnöksi isävainajaltaan, ja hän tahtoi sen toteuttaa.
Mutta sillä tuumalla oli paljon vastuksia voitettavanaan. Vaikka kahakat Vienan puoleisten karjalaisten kanssa viime vuosikymmeninä olivat olleet melkein jokavuotisia, oli kansa kumminkin haluttomampi kuin joitakin aikoja ennen lähtemään suuremmille ryöstöretkille, jotka luonnollisesti taas synnyttäisivät vihollisten puolelta kostoa ja hävitystä. Se sukupolvi, joka nyt oli parhaassa iässään Pohjanmaan pohjoisimmissa pitäjissä, Kemissä, Iissä ja Limingassa, oli taipuvaisempi rauhallisempiin elinkeinoihin ja tyynempään elämään. Oli jo eletty ohi Pohjanmaan pirkkalaisten ajoista, jolloin kauppa- ja ryöstöretket sekä Lapin verotus olivat asukkaiden miltei ainoana työnä ja jokapäiväisenä leipänä. Ruotsin hallitus oli Kustaa Vaasan aikana lopettanut pirkkalaisten Lapin verotusoikeuden ja siten vähitellen tehnyt lopun noista jokavuotisista, säännöllisistä Lapin-retkistä, joilla Pohjanmaan talonpojat kulkivat kantamassa veroa lappalaisilta ja käymässä kauppaa heidän sekä etäisempäinkin kansojen kanssa ja joilla retkillä usein verisesti iskettiin kilpailijaan kiinni. Pirkkalaisvallan loistoaika oli lopussa, ja viimeisten pirkkalaisten pojat ja pojanpojat eivät enää noita aikoja muistaneet eivätkä voineet säilyttää niiden elintapoja. Silloin oli eletty siitä, mitä kaupalla ja ryöstöllä oli talvisilla retkillä saatu ja metsä ja kalavesi antoi; maanviljelystä oli ollut vähän, rauhallinen viljelijäelämä ei lyönyt leiville.
Nyt oli aika muuttunut. Hitaasti ja vastenmielisesti olivat pohjalaiset totelleet hallituksen käskyä ja luopuneet Lapin-retkistään, haluttomasti he olivat ryhtyneet maata enemmälti myllertämään ja polttamaan lehtojaan kaskeksi. Vanhemmat miehet, jotka vielä selvästi muistivat noiden kuluneiden aikojen hilpeitä ja raittiita elintapoja, sen ajan suurempia vaaroja, mutta myöskin rikkaampaa elämistä, katsoivat pahoilla mielin ja melkein halveksivasti tätä uutta sukupolvea, joka nyt muokkasi multaisessa maaperässä ja luopui seuraamasta isäinsä ravakoita jälkiä. Heidän mielestään oli polvi pojista huonontunut ja veltostunut. He kertoivat ylpeinä raittiista retkeilyelämästä entisinä aikoina, jolloin ei tarvinnut vapista hallaöitä eikä perustaa elämistään siihen, mitä rakeet ja tulvavedet kulloinkin säästivät, vaan jolloin hilpeästi hiihdettiin veroalamaisten luo sydänmaille, otettiin isännän oikeudella mitä tahdottiin ja elettiin komeasti. He kuvasivat niitä aikoja elävästi, kuvasivat kulta-ajoiksi ja innostivatkin monen nuoren miehen kateellisena ajattelemaan isäin aikoja. Mutta toiset nuoret niille jo nauroivat ja huomauttivat että nehän olivat olleita aikoja ne, nyt olivat ajat toiset.