Aivan tyystin eivät Lapin-retket tosin vielä olleet Pohjanmaalta loppuneet. Vaikka pohjalaisilla ei enää ollutkaan, kuten ennen, oikeutta verottaa lappalaisia, tehtiin siihen aikaan kumminkin Pohjanperän pitäjistä ja varsinkin Torniosta, joka silloin kuului Länsipohjaan, tuon tuostakin kaupparetkiä Lappiin. Kemistäkin niitä vielä tehtiin säännöllisesti vuosittain; Lapin kauppa olikin 1500-luvun lopulla vielä kemiläisille varsin tärkeänä elatuksen apuna. Iistä tehtiin Lapin-retkiä harvemmin, ja ainoastaan muutamat isäinsä aikojen ihailijat olivat niissä enää mukana, eikä näillä retkillä iiläisille enää ollut sitä merkitystä kuin kemiläisille. Edellisenä talvena oli kumminkin Juho Vesainen, joka isänsä kertomusten johdosta isosti ihaili pirkkalaisaikoja, käynyt parinkymmenen miehen kanssa retkellä Varangissa asti ja hyötynyt siellä hyväisesti. Mutta Limingassa ei näistä Lapin-retkistä enää ollut paljon ensinkään tietoa, liminkalaiset olivat jo aivan kokonaan vierautuneet retkeilijäelämästä pois ja tykkänään puuttuneet maanviljelykseen.
Toisissakin pitäjissä retkeilynhalu vuosi vuodelta kävi heikommaksi. Oli jonkinlainen murrosaika käsissä. Levoton pirkkalaisveri liikkui tosin vielä nykyisenkin sukupolven suonissa, vaan sitä taltutti yhä enemmän valtaan pääsevä rauhallisemman viljelyksen elintapa. Ne jotka vielä ihannoivat entisajan tapoja joutuivat, sitä myöten kuin vanhukset kuolivat, vuosi vuodelta vähemmistöön ja saivat kätkeä mielihalunsa.
Lapin-retkien taukoaminen oli tuonut mukanaan vakinaisen viljelyksen, ja tämä taas luonnollisesti istutti mieliin rauhallisempia käsitteitä ja ajatussuuntia. Siksipä olikin yhä enemmän ruvettu kammomaan noita alituisia, verisiä kahakoita Vienan puoleisten naapurien kanssa. Nehän tuhosivat kaiken sen viljelyksen ja ne varat, mitä monivuotisella, rauhallisella ja raskaalla työllä oli saatu kootuksi. Yleinen mielipide oli sen vuoksi viime vuosien kahakkain johdosta suuressa määrin kääntynyt niitä vastaan, ja sitä kannattivat varsinkin naiset sekä pitäjien papisto, joka saarnasi rauhaa ja sopua.
Mutta Vienan puoleiset karjalaiset eivät olleet edistyksessä vielä päässeet niin pitkälle kuin heidän veljensä Pohjanlahden rannikolla. Heille olivat nuo hävitysretket vielä jokapäiväistä leipää, ja heidän kanssaan jouduttiin vasten tahtoakin myötäänsä toraan ja tappeluun, kun oli kysymys joko sydänmaiden kalavesistä taikka Lapin kaupasta. Vuosisatoja vanha viha näiden heimokansain välillä leimahti kaikesta huolimatta usein ilmituleen, taikka oikeammin, se ei herennyt hehkumasta koskaan.
Monesti olivat nämä seikat, nämä eri mieliteot ja eri harrastukset väittelyn ja keskustelun alaisina, missä vain useampia henkilöitä sattui tulemaan kokoon, ja perheiden keskuudessa toivat monet päivän tapahtumat vähän väliä nämä seikat puheeseen. Nuorista miehistä muisti moni, Vesaisen Juhokin, varsin hyvin, miten jo heidän vanhempainsa välillä nuo samat seikat olivat olleet riidan aiheena. Vesaisenkin äitivainaja oli ollut rohkea ja reipas nainen, mutta levottomanluonteisen miehensä alituisia retkeilyjä hänen oli ollut vaikea suvaita.
— Taasko lähdet sinne talvikaudeksi hankia ajamaan ja saloja koluamaan, niin hän oli joka syksy murissut, kun ukko Vesainen oli ensi lumen tuiskuttua ruvennut hankkiutumaan Lapin-matkalle. — Pysyisit nyt edes yhden talven kotona!
— Täälläkö nokisen pirtin nurkkia nuohoamassa? Olisipa sekin miehen työtä!
Niin oli ukko vastannut ja lähtenyt se aina oli. Ja pojastakin se tuntui aivan luonnolliselta, että tottahan Lapin-retkelle oli lähdettävä. Äidin oli aina täytynyt tyytyä. Mutta kun oli ollut kysymys sotaretkelle lähdöstä, joko peittosotaan Vienan puolelle taikka karkottamaan naapuripitäjää hävittävää vainolaista, silloin se aina lujemmalle otti. Silloin kielteli ja pidätteli vielä veräjälle asti vaimo miestään ja äiti poikaansa ja rukoili vedet silmissä:
— Älä mene sinne surman suuhun, sinne miesten syöjille sijoille, älä jätä kotiasi orvoksi…
Niin oli äiti kerrankin isää pidätellyt, kun tämä jo oli kujalla menossa. Vaan Juho muisti ylpeästi, miten isä silloin naurahtaen oli virkkanut: