— Itket turhia, muoriseni, ei niitä kelpo miehiä niinkään nujuuteta. Ja jos sattuu surma tulemaan, niin sattuuhan se kotonakin, mutta sulo on sotahan kuolla, helle miekan helskehessä.

Ja niin se oli lähtenyt, ja keihäs oli välähdellyt, kun se vesakkoon painui. Ei ollut siihen aikaan auttanut kuunnella naisten huolia. Silloin ne kahakat olivat olleetkin melkein yhtä jokavuotisia kuin Lapin-retket. Sen jälkeen niitä oli ollut harvemmin, harvoin oli miesten tarvinnut pukeutua sotisopiinsa. Ja sen verran mitä kahakoita viime aikoina oli ollut, ne olivat enimmäkseen rajoittuneet sisämaan kyliin, taikka ne olivat olleet kahakoita rajaseutujen kalastuspaikoilla kuten viimeksi v. 1588 Oulujärven rannoilla. Niistä huolimatta oli tuo rauhallisempi mieliala ja rauhan puolue rannikolla yhä enemmän voittanut alaa. Nyt tämä uusi vienalaisten hyökkäys tuli hämmentämään kaikkia käsitteitä. Sen suoranaisena seurauksena oli, että sotaisampi mieliala taas virkosi uuteen vauhtiin, ja varsinkin vanhukset sekä nuoremmat pirkkalaisaikojen ihailijat lietsoivat uutterasti sitä tulta, joka nyt olikin herkempi palamaan. "Mihinkä me tässä lopulta joudumme, jos näin ikään jatketaan?" kysyivät he harmistuneina. "Tässä saarnailevat papit ja akat, että paras pysyä rauhassa —, ja vainolainen käypi täällä joka vuosi polttamassa turvattomia talojamme ja tulee aina rohkeammaksi, kun näkee ettei täältä kyetä vastarintaan. Sellainen ei kelpaa. Vienalaisille täytyy näyttää, että vielä sitä on miestä Pohjanlahden rannallakin niinkuin oli ennen — ehkä sitten oppivat pysymään loitompana."

Pitkin kevättalvea 1589 olivat useat taistelunhaluiset näin ikään kiihotelleet miehiä, ja vanha pirkkalaisveri lähti taas kuumemmin juoksemaan yhä useampain suonissa. Pääsiäispyhinä oli Iin kirkolla pidetty varsinaisia kokouksia, ja silloin jo nähtiin että useimmissa kylissä oltiin sitä mieltä, että kostoretki oli tehtävä vienalaisten maahan. Vielä talvikelillä kävi Vesainen Kemissä. Vanha Torvinen, joka vielä poti vuoteessa loppiaisena saamaansa haavaa, oli jo siellä edeltä käsin innokkaasti yllyttänyt pitäjäläisiään, ja Vesainen toi sanoman, että ainakin joukko kemiläisiä oli valmiina lähtemään mukaan. Sitä vastoin oli tunnettua, että liminkalaiset enimmäkseen olivat aivan toista mieltä. Vihollisten hyökkäyksistä ei heidän ollut vielä suoranaisesti tarvinnut kärsiä, ja siellä oltiin melkein varmoja, ettei vienalainen uskaltaisikaan tulla kovin lähelle heidän väkirikkaita, suuria kyliään. "Mitä varten me lähtisimme rauhallisilta rannoiltamme ja keskeltä viljelystämme satojen penikulmien päähän tappelemaan?" he kysyivät. "Parempi tehdä kotona heinää ja leikata eloja ja koota elämistä talven varalle."

Ilman liminkalaisten apua oli kumminkin iiläisistä hiukan huolettavaa lähteä niin suurelle retkelle, ja Vesainen päätti miten mahdollista saada edes vähän kannatusta sieltäkin päin. Hän keskusteli asiasta sikäläisten tuttavainsa kanssa ja sai ainakin sen verran aikaan, että yhteinen neuvottelukokous päätettiin pitää Limingassa huhtikuun viimeisinä päivinä. Sanat siitä laitettiin etevimmille isäntämiehille kaikissa kolmessa pitäjässä, jopa joillekuille edemmäskin, Saloon ja Kalajoelle asti, sillä olihan se oikeastaan kysymys, joka saattoi koskea koko maakuntaa. Ja määräpäiväksi saapuikin kokouspaikalle Oulunsuuhun miehiä kaikilta kulmilta.

Kokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja varakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana Pohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies, kuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan jonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli kunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä isällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen suuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli miehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä taistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun oli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä kelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä rauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli saanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten kaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa rajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat sisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän kimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan syvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa määrin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki Pietarinpoika kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa oli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku oli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja viimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä lähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä seuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.

Luonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän, samoin kuin sisarensa Johanna, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja hiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha Martta, oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä suvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä kunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla, kotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti toran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä parantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja hän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon välittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli kumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa kalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa ja voimakkuudessa.

Edellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa
Jäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho
Vesaisen kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun
tässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.

Muuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla kirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa vuotta ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden sukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa kokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä mielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen neuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika oli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen kirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja näiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.

Ainoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista mieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli nuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein ennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä eräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä: tuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen verotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut huomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään kokouspäivän aamuna voudin luona.

Sinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon pihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen viihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä loppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä ja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui Mauri Yrjönpojan tupaan.