Tämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään. Kirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa piirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan. Häntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä innossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen vuoden tilien olisi jo pitänyt viimeistään jouluksi olla valmiina ja Ruotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan myöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran komennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili edestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja kiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan, kirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi sovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä täytynyt olla… Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei ihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas juoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.
— Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä leiviskää voita, kirjoita kaksi!
— Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.
— Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen kirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät…
— Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.
— Merkitty … se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.
Vouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja pojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän ei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän ei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat nekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen tänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta kovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää kirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska kamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.
Hetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli niin naurettavan pieni … ja juoksi taas pojan luo.
— Mitä sinä taas kirjoitat … autiohan se on Pekka Kohosen tila, aivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä ole saatu äyriäkään.
— Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se maksamatta jätä.