Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi heiltä iskujen välillä:
— Nyt et livistä kynsistäni!
— Jäät sinä jos minäkin!
Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle, kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.
Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista. Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.
Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa, ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten vartoivat uutta hyökkäystä.
Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja, tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla…
Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden petoksen ja huudahti:
— Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet takaisin.
— Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. — Ei niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.