Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti… Vaan se kesti.
Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan, asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä, vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna…
Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä… Silloin suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset, ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa, mikä hänen tiensä merkiksi jäisi… Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta, pohjattomasta kostostaan…
Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi unissaan kostonsa nautintoja.
Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä rannikkoa.
XVI.
Se oli surma suuren miehen,
Kuolo kuuluisan urobon.
Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli kangaspuista päästänyt — piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.
Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään, mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään. Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.
Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein nuhtelevasti kälylleen: