Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:
— Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.
Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies, joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.
— Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman portin kaareen kuivamaan.
— Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?
— Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!
Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman eteen poronluun nakerrettavaksi.
Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle, vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.
Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin, iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan… Mutta siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.
Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut, että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen — oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan…! Tuossa se makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva hymy huulillaan… Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan…