— Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat, jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin, painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista turhista toiveista.
XXI
Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi Turun linnaan, — isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä kiellossaan aivan järkähtämätön.
Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti. Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.
Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan" pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:
— Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.
Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin vakavissaan: — Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin täällä yrittää itsenäisesti toimia!
— Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään. Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.
— Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, — tokkohan? lisäsi ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.
— Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.