Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu vasikat jos vuonatkin.
Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen korkeita vieraita — niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista, hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella. Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin perheineen… Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina… kylläpä Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu. Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.
Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä, Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan, ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan. Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.
Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja ja sulkaniekkoja karvalakkeja — korkeat vieraat olivat saapuneet.
Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille, suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat muutkin vieraat ja ateria alkoi.
Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, — yhtä nuorta naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin, ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä, tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät — onko se joku hoviseurueesta? — Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito päätään käänsi, — sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.
Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä, pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä — sen jo toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.
— Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä, ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa. Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa, mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta keveämpänä ja ilmavampana kuin muut… Mutta liehuessaan näin vapaana nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt… hän oli perinyt isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden… Hänellä oli jo ollut monta lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas uuden uhrin.
— Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, — kuinkapa nyt tämä tyttö niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! — Niin puheli Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. — Mutta neito on taitava — koettakaapas!
Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, — hän aikoi parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla. Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään — onnistuneeko juoni?