Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita, hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin, mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja auttoi.
Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt, miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin, vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. — Sinulla on taival pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, — minun matkani on pian lopussa, siksi sinua kernaasti autan.
Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:
— Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.
Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi kuin muurahaiskeossa.
Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta hämärsi ja yö läheni — syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää, he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.
Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.
— Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.
— Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia eikä majapaikkaa…
— Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi toinen.