Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:

— Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?

— Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa pystyyn. — Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni pyhitettävä. Mutta muista: yksinomaan minun, ei saa olla mitään maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!

Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen nousevan.

Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua, tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan sydämensä…

Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa, aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä, ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.

IV.

Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin, Vienan rannoille.

Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.

Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja, lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.