Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin. Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja kuollutta.
Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry… Kauhistuneena Margareeta pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa…
Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko, poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja haikeasti ulvahtelevan.
Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.
— Sitäkö varten, — niin kuiskasi hän autiolla törmällä, — sitäkö varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.
Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat, jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada lohdutusta ja suojaa.
Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa — se oli poissa, poltettu sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen, — jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.
Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin koetti.
Mutta siinä maatessaan — valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei tiennyt — hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen, joka hänelle puhui:
— Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä.
Nouse, Margareeta, ja lähde!