— Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on tullut!
Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan, josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle, ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa; sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko…
Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia. Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa, jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja; hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden ja rukoili, rukoili hartaasti:
— Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton, niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot korvani… Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti…
Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.
Niin kului hetki.
Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat, lempeät sanat:
— Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni.
Kotiisi, Margareeta, kotiisi!
Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi, metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku, pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa aukaisemaan elämänsä arvoitusta.
Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen, katsoi, oliko hän kulkenut harhaan…