— Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!
Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä, mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.
Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa, tuulen oksia heiluttaessa.
Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua. Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma…
— Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa — niin hän aina huolestuneena huokaili, — milloin opetat minut selvästi puheesi ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään nukahti vuoteelleen.
Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti. Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin. Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään, mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa, siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.
Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:
— Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!
— Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.
Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen: